Jokapaikan Reetta

Jo vuonna 1904 Partalan kylän mäellä Lappeenrannassa kasvoi kotitarvekanoja ja sitten vuonna 1925 Kleofas Malmi perusti siitoskanalan. Nyt useampi sukupolvi myöhemmin tila tunnetaan Kuorttisen luomukanalana ja tilalla työskentelee nykyisellään isää ja poikaa, äitiä ja tytärtä ja vähän vävypoikaakin. Kanoja on yhteensä noin 18000 ja mitä meteliä ne pitävätkään! Reetta Arvila on taas liikkeellä. Ensimmäisenä tutuksi tulee Lassi Kuorttinen.

Kemin sisäsatamassa päivää paistattelevat Heli ja Esa Kalla. He nauravat, että ovat tulleet kateuksissaan seuraamaan muiden veneenlaittoa kesää varten: Oma kun on vielä Kalixissa hallissa talven jäljiltä. Selvää on, että pohjoisen veneilijöitä syyhyttää alkava kausi jo kovasti. Yksi veneitä innokkaasti raplaava kaveri on Olli Ahonen, joka toimii isäntänä perinnelaiva Katariinassa. Entisellä halkojaalalla tehdään aina kesäisin yleisöristeilyjä. Jokapaikan Reetta on merellisisissä tunnelmissa.

Kuusamolainen puutarhuri, Terttu Tuovila, on tehnyt omia tutkimuksiaan jo reilu parikymmentä vuotta siitä mitkä kasvit pärjäävät parhaiten pohjoisessa. Kuten arvata saattaa, suurimmat haasteet liittyvät lyhyeen kasvukauteen. Auringonpaistetta kyllä toisaalta kesäaikaan piisaa, mutta lämpötilat jäävät myös helposti alhaisemmaksi kuin etelässä. Tänä keväänä Puutteenkylän puutarhalla tuli vähän yllättäen kiire, kun lumet sulivat paljon aiemmin kuin tavallisesti. Reetta Arvila on taas reissussa ja nokka on kohti maata.

”Raha ei ratkaise kaikkea, kyllä tätä rakkaudesta tehdään”, toteaa ammattikalastaja Reima Salonen, kun imuri ryskyttää Taivassalon edustalla silakoita rysästä alukseen. Tosin ei käy kateeksi kalastajia, esimerkiksi silakan hinta on tippunut dramaattisesti viime vuodesta muun muassa Venäjä-pakotteiden vuoksi. Kun silakkasesonki on päällä, Salonen ja muut kalastajat pyytävät kalaa 4-5 tunnin yöunilla käytännössä seitsemän päivää viikossa. Taivassalossa silakkarysille on lähdössä Reetta Arvila.

Terassin kaiteella ihmettelee tulijaa viisi karvaturria. Toisin kuin tavan koirat, ne pysyttelevät hiljaa ja seuraavat vain tilannetta. Harmaat, huskyn näköiset tervehtijät ovat koirasusia. Koirasusien määrää on hankala arvioida, mutta Suomen koirasudet Ry:n puheenjohtaja Taru Pekkarinen epäilee niitä olevan jopa lähemmäs pari tuhatta. Niiden kasvattaminen on yleistynyt kovasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja koirasusia kohtaan, mutta ihmettelyn määrä on vähentynyt, tuumaa taasen Tarun puoliso, Hannu Pekkarinen. Viime syksynä koirasusikeskustelua käytiin enemmältikin, kun maa- ja metsätalousministeriö totesi koirasuden haitalliseksi vieraslajiksi. Koirasusia ei saa tuoda maahan, mutta niiden pitoa ei ole kielletty. Jokapaikan Reetta ottaa selvää koirasusiharrastuksesta Kouvolan seudulla.

Kuopion Soisalossa valmistuu suitsait sukkelaan karsittua tukkia ja kuitupuuta, kun moto jyrisee työssään. ”Puolet ja puolet”, arvioi Pohjois-Savon metsänhoitoyhdistyksen metsänhoitoesimies Veli Pirskanen, kun puhutaan metsänomistajista, jotka huolehtivat omaisuutensa kunnosta ja ylläpidosta. Into hoitaa metsiä saattaa tosin lisääntyä ihan lähiaikoina, kun puukauppa varmasti piristyy Äänekosken uuden sellutehtaan toimesta. Reetta Arvila on siis hakkuutyömaalla, ja vieläpä hieman erityislaatuisella sähkölinjan avaustyömaalla. Jari Heikkinen Pohjois-Savon metsänhoitoyhdistyksestä ohjeistaa hommia alkuun.

Raumalla, Nanun tuotantokeittiössä, on täysi tohina päällä jo aamutuimaan. Parilla kymmenellä keittiötyöntekijällä on kädet täynnä hommia: kouluihin ja päiväkoteihin lähtee joka arkipäivä tuhansia annoksia ruokaa. Tuotantokeittiön arjessa ei ole tekemisestä pula, tosin homma on suunniteltu millintarkasti ja siten asiat sujuvat mallikkaasti ja nopeasti. Paljon on muuttunut vuosien varrella, kun säästöjä on haettu tuttuun tapaan vähän kaikkialta. Tosin ruoan laadusta ei ole keittiöväen mukaan tingitty! Reetta Arvila on Sirkka Krapen kaverina, kun valmistellaan spagettipataa.

Hevosenkello kilkattaa iloisesti, kun Kesypoika-ruuna vetää metsässä rekeä Rautalammilla. Suomenhevonen tottelee kuin unelma, kunhan sen vain on töihinsä opettanut, valistaa Matti Pakarinen. Työhevosharrastus on suosiossa ja suomenhevosen työnsarkaan on tutustumassa Reetta Arvila. Matin opissa on myös keiteleläinen Jyri-Pekka Lemettinen. Nyt mennään!

Entinen Äetsän seutu tunnettiin aikoinaan varsinaisena laukkumekkana. Alueella oli kymmeniä yrityksiä, jotka tuottivat suuren osan Suomen laukuista ja lompakoista. Lama ja tuonti purivat sittemmin 90-luvulla bisnekseen, mutta edelleen samoilla sijoilla syntyy suomalaista käsityötä. Esimerkiksi Koivusen perhe pyörittää Keikyän kylällä Okay´s tuotemerkkiä ja työllistää ompelijoita lähiseduilta. Reetta Arvila pääsee hypistelemään ihania nahkalaukkuja ja Annikki Koivunen näyttää miten laukku syntyy.

Mäyräkoiran haukku kaikuu vaimeana ison ladon alta Punkalaitumen maalaismaisemassa. Metsästysporukka on riistanhoitotyössä supikoirien perässä. Supikoiria jahdataan luolakoirien kanssa latojen alta tai maapesien käytävistä. Tarkoituksena on, että koirat saavat supit liikkeelle pois suojistaan tai sitä vastoin pysymään paikallaan: maapesällä metsästäjät ehtivät siten kaivamaan koiran ja supin esiin. Reetta Arvila on siis Punkalaitumella ja ensimmäiseksi supikoirajahtiin lähtee Tapio Vähä-Jaakkolan karkeakarvainen mäyräkoira Santeri.

H. Kuokkasen peruukkiliike perustettiin Uuteenkaupunkiin vuonna 1921. Vuosikymmenen lopussa muutettiin Helsinkiin ja sittemmin peruukkikauppaa on käyty samoilla sijoilla kansallisteatterin kainalossa. Peruukkien kulta-aikaa elettiin 70-luvulla ja ne olivat suorastaan muotia. Sittemmin on kuitenkin kuljettu pitkä matka. Peruukkituotanto on teollistunut ja kotimaisena käsityönä ei Kuokkasella yksityisasiakkaille peruukkeja enää juurikaan tehdä. Onneksi asiakkaana ovat myös teatterit ja Ooppera, niin homma pyörii jatkossakin. Reetta Arvila on taas liikenteessä.

Maitokolmion meijerillä Toholammilla on 110 vuoden historia samalla tontilla. Maitoa käsitellään päivittäin kymmeniä tuhansia litroja ja työntouhussa meijerillä on noin 90 ihmistä. Itse maidon käsittely on tosin pitkälti nykyään tietokoneiden varassa. Mutta ennen kuin ehditään meijerille saakka, täytyy maito tietenkin hakea tuottajalta. Reetta Arvila on taas liikenteessä.

Nenän edessä kohoaa noin 20 metrinen jääseinämä. Reetta Arvilan ilme on hieman kauhistunut ja epäileväinen: jäätornia pitäisi tietysti näppärään kiivetä ylös. Onneksi paikalla on muitakin vasta-alkajia henkisenä tukena. Ilma on myös sikäli suosiollinen, että mittarin ollessa lähellä nollaa, hakku tarttuu jäähän helposti. Tässä ei auta nyt minkäänlainen venkoilu. Kokeneet jääkiipeilijät Heidi Pienipaavola ja Juho Vierelä neuvovat ja kannustavat.

Vaikka Perämerellä on jäätä suht reilusti, on Virpiniemen merivartioaseman porukoilla piisannut kiireitä. Lauhat kelit nostivat jokin aika sitten meriveden korkeutta ja jäälle kertyi runsaasti vettä. Tällä kertaa jäälle ei ole siis asiaa moottorikelkoilla vaan liikkuminen tapahtuu ilmatyynyaluksella. Tarkoituksena on ainakin mitata jään paksuus ja arvioida parasta vesiväylän ylityspaikkaa. Virpiniemen merivartioasemalla ensimmäiseksi Reetta Arvilalle tulevat tutuiksi Jari Simi ja Markku Saukkoriipi.

Vanhat, perinteiset myllyt ovat katoavaa kansanperinnettä. Kaukana ovat ne ajat, kun maatiloilta tultiin sankoin joukoin omien jyväsäkkien kanssa jauhattamaan jauhoja. Joitakin kymmeniä sitkeitä yrittäjiä on kuitenkin vielä olemassa ja ai, että kuinka tuoreista, huolella jauhetuista jauhoista saa hyvää lämpimäistä aikaiseksi! Reetta Arvila on Porvoossa Strömsbergin myllyllä. Ensimmäinen yllätys tulee vastaan heti kättelyssä: vanhasta myllystä lähtee hillitön melu, kun jauhoja tehdään. Oppaana ovat isä ja poika, Matti ja Joni Hannula.

Aikaa ei ole hukattavana, kun kolmen seuran kisoissa haetaan suurinta ahvensaalista. Kun kisa alkaa, häviävät pilkkijät nopeasti järvelle. Asiaan vihkiytymätön saattaa helposti ajatella, että pilkkiminen on paljolti tuurista kiinni ja rauhaisaa jäällä istuskelua ja päivän paistattelua. Sen kuin odottaa, että kala nappaa. Tosiasiassa pilkillä saa usein tehdä paljonkin töitä: juosta, ja kairata jatkuvasti uusia kalapaikkoja. Syötin ja muiden välineiden valinta vaikuttaa myös, puhumattakaan pilkkijän käsialasta! Reetta Arvila on Valkeakosken Lotilanjärvellä kolmen seuran välisessä kilpailussa.

Oma korvamönjä on Vaasan Raippaluodossa asustavan Mervi-hirven herkkua. Jos mitenkään mahdollista, sen kaivaminen korvasta on vielä mukavampaa. Korvia onkin nyt syytä putsata ja rauhoitella Merviä, sillä paikalle saapuu sille entuudestaan tuntematon Reetta Arvila. Markku Harju hoitaa luonnoneläimiä perustamassaan villieläinhoitolassa. Asukkeina on vaihteleva, sekalainen seurakunta. Tällä haavaa hoidossa on muun muassa petolintuja. Reettaa vastassa on itse isännän lisäksi perheen koirat, Leo ja Grino.

Radipuhelin rohisee ja keskustelua käydään nosturin, laivan ja satamalaiturin välillä. Tarkoituksena on saada lastattua laivaan jopa 350 konttia tavaraa. Pakkasta on, mutta onneksi ei tuule paljoa, sillä viiman kanssa ilma tuntuisi äkkiä todella kylmältä meren äärellä. Reetta Arvila on siis HaminaKotkan satamassa, tarkemmin sanottuna Mussalossa, ja nokka on kohti sataman konttiterminaalin laituria. Ei muuta kuin lämmintä niskaan ja hommiin.

Vaikka kello ei ole paljoa mitään, päivä on jo alkanut Kotileipomo Pihlajalla Vähässäkyrössä. Ennen kuin aamu ehtii kovin pitkälle pitäisi valmistua kymmeniä eri sortteja leipää ja sokerisia herkkuja. Leipomassa häärii Jussi Pihlaja ja limpputaikina on onneksi jo hyvällä alulla. Jussi on omien sanojensa mukaan tottunut yöheräämisiin, mutta toisin se on Reetta Arvilalla.

”Erityisesti naiset, joiden miehet ovat heitä pettäneet, hankkivat aasin ikuiseksi kaverikseen”, maalailee hymyillen aaseja myyvä loviisalainen Sture Stenberg. Hänen ja vaimonsa Annemarin arki eletään aasien ehdoilla, joita on tällä hetkellä 15. ”Vaimo tarkoin aina katsoo, että ostajaehdokkaalla ja aasilla synkkaa. Kahvit kyllä tarjotaan kaikille, mutta ei aina kylläkään myydä aasia”, sanoo Stenberg. Tällä kertaa ostajia on saapunut Iisalmesta asti. Reetta Arvila tutustuu aasitilan elämään.